Rakastan Savoa. Kaikkea siinä. Sen maisemia ja maastonmuotoa, murretta ja ruokaa. Syksyä ja talvea. Loskaa ja räntää. Taloja. Kujia. Traktoreita.
Etenkin Mikkelin seutu on minulle äärimmäsen rakasta. Se on sukuni synnyinsija, tuhatvuotinen kotini.
Koti, jonne en surukseni voi enää palata.
Miten voisinkaan palata Mikkeliin, tuohon kaupunkiin, joka koko lyhyen elämäni ajan on tehnyt kaikkensa tehdäkseni elämäni siellä vaikeaksi?
Ennen kaikkea puhun lukiokoulutuksesta ja joukkoliikenteestä. Kahdesta asiasta, joita teini-ikäinen minä kotikaupungiltaan tarvitsi. Kahdesta asiasta, joita kyseinen kaupunki väen vängällä halusi olla tarjoamatta.
Joukkoliikenne ei ollut niin huonoa, kuin se olisi voinut olla. Siinä kuitenkin huoletti kaksi asiaa: ensinnäkin kehityssuunta. Joukkoliikenne oli vuosi vuodelta huonompaa. Ja huonompaa. Ja huonompaa.
Joka kerta kun käyn Mikkelissä odotan melkeinpä näkeväni bussilaitureiden hävinneen kokonaan.
Toinen seikka oli se, että mitään ei oltu mietitty loppuunasti. Reittioppaassa kaikki oli umpisurkeaa. Reittinumerot olivat tasoa 7349 tai 621ely***. Reittikarttoja ei ollut. Tärkeimmilläkin pysäkeillä viisi vuotta sitten vanhentuneet aikataulut. Bussit kulkivat hieman liian aikaisin tai myöhään palvellakseen ketään. Mahdollisuutta vaihtaa bussista toiseen ei oltu mietitty lainkaan. Koko kaupungissa ei ainoatakaan bussinäyttöä. Ja sokerina pohjalla, joidenkin reittien bussiaikataulujen metsästys, tai tiedon saanti siitä, että kyseistä bussireittiä edes oli olemassa, oli ajoittain työn ja tuskan takana.
Ai niin ja jopa kaupungin sivuilla oli vanhentuneet bussiaikataulut.
Ihan kuin ketään ei olisi kiinnostanut.
Kuin Mikkelin kaupungille joukkoliikenne olisi ollut asia, jota nyt vain on pakko tarjota ihmsille, joiden on pakko sitä käyttää, mutta josta ei vahingossakaan haluta tehdä sellaista, että kukaan haluaisi sitä ikinä käyttää, jos vaihtoehtoja on.
Mutta sitten siihen koulutukseen.
Mikkelin lukiossa joudin elämään alimitoitettujen tilojen, vuosi vuodelta kurjistuvan kurssitarjonnan sekä alati kasvavien ryhmäkokojen kanssa.
Ruokalan jonot ulottuivat ensimmäisesstä kerroksesta kolmanteen.
Liikuntatunneille oli 15 minuutin kävelymatka, eikä niiden jälkeen ehtinyt ruokalaan syömään, ennen kuin ruokavuoro olikin jo loppunut.
Kursseja ei järjestetty ja niiden järjestäminen peruttiin aivan viime hetkellä.
Tunnit olivat järkyttävän meluisia - ei siksi, että opiskelijat olisivat metelöineet, vaan siksi, että siellä luokassa oli niin paljon porukkaa, että vaikki kaikki ryhmät olisivat kuiskanneet, olisi sekin jo kuulostanut siltä, että kalevanpojat heittelevät kilpaa siirtolohkareita miinakentälle.
Jälleen: mitään ei mietitty loppuun asti ja tuntui aivan siltä, että ketään ei edes kiinnosta.
Sitten Mikkelin kaupunki vielä päätti lakkauttaa ainoann Miklun ohella jäljellä olleen lukion, Ristiinan lukion. Miettimättä yhtään sitä, että Mikkeli on yli 3000 neliökilometrin alue, jonka toiselta laidalta ei yksinkertaisesti voi matkustaa joka arkipäivä keskustaan lukioon.
Saadakseen lukion lakkautettua Mikkeli oli valmis esittämään virheellisiä säästölaskelmia, antamaan keskenään ristiriitaisia perusteluja ja jopa tekemään valheellisen lapsivaikutusarvioinnin. Jos tuo ei ole alhaista, mikä on?
Jos Mikkeli oli valmis kusemaan täydellä paineella lukioikäisen minun kurkkuun, miksi asiat olisivat eri lailla nyt tai tulevaisuudessa? Minun olisi naiivia kuvitella, että Mikkelin kaupunki välittäisi minusta asukkaana yhtään sen enempää nyt tai tulevaisuudessa.
Jos Mikkeli ei ole valmis tekemään mitään lukiolaistensa eteen, ei se voi olettaa myöskään heidän tekevän mitään Mikkelin eteen. Tämä läksy Mikkelin kaupungilla on vielä opittavana.
"No eikö sinun pitäisi sitten palata Mikkeliin muuttamaan asioita, jotka siinä mielestäsi on vialla?"
Ei. Ei pitäisi. Elämäni on paljon muutakin kuin yhden rikkinäisen kaupungin korjaaminen. Ei ole kohtuutta vaatia yhtäkään ihmistä uhraamaan mahdollisuus rakentaa elämä, jota hänen on hyvä elää vain sen takia, että hän saattaisi ehkä saada jotain muutosta aikaan yhden kaupungin alueella.
Ja kyllä, tiedostan että jos kaikki ajattelisivat kuin minä, häipyisivät Mikkelistä kaikki ne, jotka sitä millään lailla haluaisivat kehittää. Ehkä ovat jo häipyneetkin. Tämänkaltaiset negatiiviset kierteet ovat valitettavia, mutta niille on melko vähän tehtävissä. Ehkä jostain joskus löytyy se yksi itsensä kiduttaja, joka saisi kierteen katkaistua. Ehkä ei. Aika näyttää.
Toivon voivani vielä palata Itä-Suomeen. Mielellään Savoon. Vielä mielummin Etelä-Savoon. Ehkä Mäntyharjulle. Tai Savonlinnaan. Saa nähdä.
Mutta Mikkeliin? En milloinkaan.
Mitä Mikkelin sitten olisi tehtävä houkutellakseen minut takaisin? Korjatkaan toisen asteen koulutus. Katsotaan sitten. Eihän se riitä tekemään Mikkelistä sellaista kaupunkia, jossa asuminen ei tuntuisi pahalta, mutta olisipa edes alku.
Jos haluat kommentoida ja kertoa, kuinka olen kaikista asioista absoluuttisen väärässä, siitä vain. En takaa vastaavani mihinkään, minulla on elämässäni tällä hetkellä vähän muutakin, kuin minkään blogin kommenttikentä. Jos kommentteja kuitenkin tulee, tulen ne jossain kohtaa ajatuksen kanssa lukemaan.
Antti Häkkinen
Entinen mikkeliläinen. Ei todellakaan tuleva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti