Sodasta ja rauhasta

 Olen viime aikoina miettinyt sitä, että miten me näemme armeijan ja sotaan varautumisen.
Sotaan varaudutaan, ettei sotaa tulisi.
Armeijaan mennään, jotta sinne ei tarvitsisi mennä.
Me varaudumme sotaan, koska me haluamme rauhaa.

Mutta entä jos sotaan varautumisesta tulee itsetarkoitus? Kun ihmisen arvo nähdään sen mukaan, onko hän suorittanut armeijan? Kun armeijaan on mentävä, koska sinne on mentävä?
Silloin emme enää varaudu sotaan, koska haluamme rauhaa.
Silloin me varaudumme sotaan, koska haluamme varautua sotaan.

Elämme ajassa, jossa olemme valmiita luopumaan tärkeimmistä arvoistamme, jotta voisimme paremmin varautua sotaan. Olemme pitkään seisseet rauhan ja ihmisoikeuksien puolella. Nyt olemme valmiita kääntämään kelkkamme valmistautuaksemme paremmin sotaan.
Mutta jos emme valmistautumalla sotaan voi olla sitä mitä olemme, jos emme valmistautumalla sotaan saa silti elää rauhassa, mitä varten se kaikki oli? Oliko se kaikki vain turhaa? Valmistautumista sotaan, jotta voisimme valmistautua sotaan?

Ottawan sopimuksesta, yhdestä maailman laajimmalle levinneistä ja menestyksekkäimmistä aserajoitussopimuksesta irtautumista perusteltiin sillä, että Venäjäkin käyttää maamiinoja.
Samoin rajalakia perusteltiin sillä, että ei Venäjäkään välitä pakolaisista.

Mutta me emme varaudu sotaan voidaksemme olla kuin Venäjä.
Me varaudumme sotaan, jotta meidän ei tarvitsisi olla kuin Venäjä.

Varaudumme sotaan, koska meillä on jotain, mitä puolustaa.
Mutta kun emme enää puolusta sitä, miksi me varaudumme?

Mikä sen kaiken tarkoitus oli?

Rauha ei ole sotaan varautumista varten.
Sotaan varautuminen on rauhaa varten.

Rauha on aina tärkeämpää kuin sota.